Luulin, että säästin liian vähän. Todellisuudessa en tiennyt, mitä kohti edes säästin

Tammikuun hetki

Tammikuu on kirjanpitäjälle kiireisin kuukausi. Viime vuonna istuin eräänä iltana toimistollani ja suljin asiakkaan vuoden lukuja. Kaikki täsmäsi. Olin tyytyväinen.

Sitten huomasin jotain hassua. Kun mietin omia yrittäjän eläkemaksujani, en muistanut, paljonko oikeastaan maksan. Tarkistin sen tietysti hetkessä, mutta se, etten muistanut, jäi vaivaamaan.

Muistin asiakkaan kassasta joka sentin. Omasta tulevaisuudestani en muistanut edes suuruusluokkaa.

Samoihin aikoihin ystäväni Marjatta jäi eläkkeelle. Olimme vuosia käyneet torstaisin kahvilla keskustassa. Nyt hän alkoi kieltäytyä. Ensin luulin, että hänellä oli muuta menoa.

Lopulta hän sanoi sen suoraan: "Lasken nyt jokaisen kahvin. En ollut ajatellut, että eläke tuntuisi tältä."

Ajattelin: jos Marjatta, joka aina tiesi kaikesta kaiken, ei ollut osannut varautua, mitä minä sitten tiedän?

En kertonut tästä Jarille heti. Kannoin sitä mukanani pari viikkoa, kuin kiveä taskussa.

Lisää säästöä, ei lisää rauhaa

Tein sen, mitä moni tekee: aloin toimia. Nostin eläkemaksujani, en minkään laskelman perusteella, vaan silmämääräisesti. Vähän enemmän tuntui turvallisemmalta kuin vähän vähemmän.

Avasin erillisen säästötilin ja nimesin sen pankkisovelluksessa sanalla "Eläke". Laitoin sinne joka kuukausi summan, joka tuntui sopivalta.

Luin kolme artikkelia, jotka kaikki sanoivat suunnilleen saman: säästä kymmenen prosenttia tuloistasi. Jotkut sanoivat viisitoista. Yksi sanoi, että mitä aikaisemmin, sen parempi, mikä ei 54-vuotiaana juuri lohduttanut.

Tilin saldo kasvoi kuukausi kuukaudelta. Ja tässä se outo kohta: en rauhoittunut yhtään.

Katsoin lukua ja mietin, onko se paljon vai vähän. Riittääkö se? Mihin? Kuinka pitkäksi aikaa? En osannut vastata, koska en tiennyt, mihin lukua vertaisin.

Työssäni en koskaan katsoisi yksittäistä lukua ilman vertailukohtaa. Budjetti, edellinen vuosi, tavoite. Omassa asiassani minulla oli vain luku, joka kasvoi tyhjyyteen.

Riita keittiössä

Helmikuussa otin asian puheeksi Jarin kanssa. Se ei mennyt hyvin.

Selitin säästötiliä ja nostettuja maksuja. Jari kuunteli hetken ja nauroi. Ei pahasti, mutta nauroi. "Sinä olet kirjanpitäjä, ja sinä paniikoit rahasta?"

Se osui. Ehkä siksi, että hän oli osittain oikeassa. Minun pitäisi osata tämä.

Puhe kiristyi. Hän sanoi, että olen aina huolehtinut kaikesta liikaa. Minä sanoin, että hän ei huolehdi mistään. Hän sanoi, että eläke järjestyy kuten kaikilla. Minä kysyin, mistä hän sen tietää.

Lopulta seisoin keittiön tiskipöydän vieressä, kädet ristissä, ja sanoin jotain, mitä en ollut aiemmin edes itselleni myöntänyt:

"Minä en tiedä, paljonko me tarvitsemme. Siinä se koko asia on."

Jari hiljeni. Minäkin hiljenin. Huone tuntui yhtäkkiä hyvin rauhalliselta.

Ongelma ei ollut se, että säästin liian vähän. Ongelma oli, etten tiennyt, mitä kohti säästin. Ilman sitä mikään summa ei voinut tuntua riittävältä.

Mitä tutkimus sanoo

Koska olen ihminen, joka uskoo lukuihin, aloin lukea. En enää blogeja, vaan tutkimuksia. Halusin ymmärtää, miksi järkevä aikuinen voi siirtää tätä asiaa vuodesta toiseen.

Taloustieteilijät Annamaria Lusardi ja Olivia Mitchell ovat tutkineet eläkesuunnittelua pitkään. Heidän työssään toistuu havainto, että moni ei ole koskaan yrittänyt laskea, paljonko eläkkeelle tarvitsisi, ja että ne, jotka ovat suunnitelleet, ovat keskimäärin kerryttäneet enemmän varallisuutta. He myös kuvaavat, että taloudellinen osaaminen on monilla puutteellista ja että se liittyy siihen, suunnitellaanko eläkettä ylipäätään.

Se ei tarkoita, että laskeminen yksinään tekisi kenestäkään vauraampaa. Mutta se sai minut ajattelemaan, että pelkkä "säästä enemmän" ilman suunnitelmaa jättää jotain olennaista puuttumaan.

David Laibson on kuvannut, miten ihmiset painottavat nykyhetkeä ja lupaavat tehdä järkeviä asioita "huomenna". Tunnistin itseni heti. Minun huomiseni oli kestänyt vuosia.

Brigitte Madrian ja Dennis Shea taas havaitsivat, että kun eläkesäästäminen oli työpaikalla oletusvalinta, siihen osallistui selvästi useampi. Ihmiset siis jäävät usein siihen, mikä on valmiina, eivätkä tee aktiivista päätöstä. Richard Thaler ja Shlomo Benartzi puolestaan kehittivät mallin, jossa ihmiset sitoutuvat nostamaan säästöjään myöhemmin, ja tällä tavalla säästämisaste nousi heidän aineistossaan.

Ja sitten Hal Hershfieldin ja kollegoiden tutkimus, joka jäi mieleeni pisimmäksi aikaa. Heidän kokeissaan ihmiset, jotka näkivät kuvan itsestään vanhempana, ilmoittivat halukkuutta säästää enemmän. Ajatus on, että tuleva minä voi tuntua kuin vieraalta ihmiseltä, jolle on vaikea uhrata mitään nyt.

Tuleva Sirpa oli minulle vieras. En tiennyt, millaisilla tuloilla hän eläisi, joten en osannut tehdä hänen puolestaan päätöksiä.

Lukemani perusteella en tarvinnut ensimmäiseksi lisää säästöjä. Tarvitsin kuvan siitä, millaiset tulot minua mahdollisesti odottavat. Suunnan.

Väärät työkalut

Ajattelin, että tämän ratkaisen helposti. Olenhan kirjanpitäjä.

Kokeilin ensin pankin talletuslaskuria. Syötin summat ja koron. Se kertoi kauniisti, paljonko tilini kasvaisi kymmenessä vuodessa. Mutta se laski korkoa, ei eläkettä. Se ei kertonut mitään siitä, millaisella kuukausitulolla eläisin.

Sitten tein sen, mitä aina teen: Excel-taulukon. Ensimmäinen versio oli siisti. Viikon päästä siinä oli neljä välilehteä, kolme eri skenaariota ja kaavoja, joita en itsekään enää muistanut. Lopulta suljin tiedoston enkä avannut sitä enää.

Kokeilin myös budjettisovellusta, joka luokittelee kulut. Se kertoi tarkasti, paljonko olimme käyttäneet ruokaan lokakuussa. Hyödyllistä, mutta se katsoi taaksepäin. Minä halusin katsoa eteenpäin.

Jokainen työkalu vastasi hyvin johonkin kysymykseen. Ei vain siihen, jonka minä olin esittänyt keittiössä.

Laskuri, joka vastasi oikeaan kysymykseen

Maaliskuussa etsin verkosta nimenomaan tulevan eläkkeen laskentaa, ja vastaan tuli Eläkelaskuri. Myyjä kuvaa sitä laskuriksi tulevalle eläkkeelle.

Myyjän mukaan se auttaa hahmottamaan, millaiset tulot vanhuudessa odottavat. Juuri se, mitä olin kaivannut. Ei korkoa, ei menneitä kuluja, vaan arvio tulevasta.

Toinen asia, joka kiinnitti huomioni: myyjä kertoo, että kysymyksissä voi aina kääntyä heidän neuvojansa puoleen, joka vastaa niihin mielellään. Minulle, joka olin juuri hylännyt oman Excelini sotkun, oli helpottavaa, että kysyä sai.

En aio väittää tässä enempää kuin myyjä itse lupaa. Laskuri ei kertonut minulle, mitä tehdä. Se ei luvannut mitään tuottoa. Mutta se antoi minulle sen, mitä minulta oli puuttunut: arvion, johon verrata.

Muista ehdoista, kuten mahdollisista hinnoista tai palautuksista, kannattaa katsoa tiedot suoraan myyjän sivulta. Minä tein niin.

Keskustelu, joka muuttui

Kun ensimmäistä kertaa näin arvion tulevista tuloistani, en tuntenut riemua enkä kauhua. Tunsin jotain, mitä en ollut tuntenut koko asian suhteen vuosiin: selkeyttä.

Minulla oli vertailukohta. Nyt säästötilin luku ei enää kasvanut tyhjyyteen, vaan sitä saattoi peilata johonkin.

Samana iltana kutsuin Jarin keittiön pöydän ääreen. Samaan pöytään, jonka vieressä olimme riidelleet. Näytin hänelle arvion.

Jari katsoi pitkään. Sitten hän sanoi: "No, tästähän voi puhua." Ja niin me puhuimme. Emme peloista vaan luvuista. Mitä haluamme, mihin meillä on varaa, mitä pitäisi vielä selvittää.

Ensimmäistä kertaa keskustelu eläkkeestä ei ollut riita. Se oli suunnittelupalaveri, ja minä osaan pitää suunnittelupalavereja.

Haluan olla rehellinen siitä, mitä laskuri teki ja mitä se ei tehnyt. Se auttoi minua näkemään, millaisia tuloja voin odottaa. Se ei kasvattanut eläkettäni euroakaan. Se ei tehnyt päätöksiä puolestani. Eikä se takaa mitään lopputulosta.

Päätökset teimme me. Mutta ensimmäistä kertaa teimme ne tietäen, mitä kohti olemme menossa.

Marjatan kanssa käymme taas torstaisin kahvilla. Nyt minä tarjoan joka toisella kerralla.